Blogit
Ihmisen kokoisia askelia

Ihmisen kokoisia askelia

Synnyin tässä kaupungissa tasan kaksikymmentä vuotta sitten. Ensimmäisen vuoteni asuimme Puijonlaaksossa kahdeksannessa kerroksessa ja katsoimme kaupungin yli – joskus meidän ja katutason väliin laskeutui pilviä. Sen jälkeen muutimme Haapajärvelle, mutta olen ponnistanut täältä.

Sen vuoksi talvi-Kuopion kadut eivät ole minulle pelkkää asfalttia ja valkoista jäätä. Ne ovat täynnä menneiden askelten kaikuja: nuoria keveitä askelia, kiitolaukkaa ihmisten luota ihmisten luo, väsyneitten aamujen raskaampaa kulkua ja nuoren maailmantuskan vaatimia yksinäisiä yölenkkejä. Ne ovat jäätyneitä autonlukkoja ja pitkiä, öisiä, varpaat paleltavia keskusteluja risteyksissä, joista kukin lopulta lähtee taholleen.

Minä elän samaa nyt, pari vuosikymmentä vanhempieni jälkeen. Erityisen ihmisten täyttämää elämä on ollut tässä kuussa, kun ilmoitimme kämppämme yhteisölliseen joulukalenteriin. Joulukuun viidentenä koristelimme ja valaisimme ikkunat, pystytimme piparinkoristelupajan ja avasimme ovet vieraille. Muut osallistujat tekevät saman omana päivänään, joten löydämme itsemme melkein joka ilta juomasta glögiä taas uudelta sohvalta jostain päin kaupunkia. Torttukiintiö tuli nopeasti täyteen, mutta ihmiskiintiö täyttyy hitaammin.

Kuudennen päivän iltana iloitsimme joukolla itsenäisyyspäivän vastaanoton tarjoamista suomalaisuuden monista kasvoista. 15. päivä päädyin tuomiokirkon oven pitimeksi kauneimpiin joululauluihin. Kirkko oli täysi ja hitaasti kävelevien vanhusten askelissa ajattomuus. Vielä on keitaita.

Lumi laskeutuu ja sulaa, tulee vettä ja jälleen lunta. Sydän ja järki tekevät samaa. Olen aloittanut matkan yhteiskuntatieteiden maisteriksi, mutta puhun ihmistä, en yhteiskuntaa: Punnitsen vastaantulijan askeleen raskautta myötätunnon vaa’alla, hätkähdän keskeyttävää kohtaamista palelevan katusoittajan kanssa ja ajaudun hiljaisiin, kiihkeisiin arvokeskusteluihin luentosalien edustoilla. On niin paljon opittavaa ja niin vähän välinpitämättömyyttä; niin paljon niin suurta ja niin vähän mittakaavan tajua. Ja niin tavattoman paljon nuoruutta.

Seuraavat viikot olen taas kotona. Hetken kuluttua purkaudun lahjakasseineni kiskobussista Haapajärven kotoisaan tuiskuun. Se on turvallista. Jokin niin todellinen kuin joulu on kohdattava siellä, missä vastaantulijoiden kasvot ovat tutut ja puhe ihmisen kokoista.

Kirjoita kommentti

Lisää luettavaa

Itä-Pohjanmaata tehtiin Haapajärvellä

Itä-Pohjanmaata tehtiin Haapajärvellä


Itä-Pohjanmaata tehtiin Haapajärvellä

Lukutaito lisääntyi Suomessa sen jälkeen, kun oppivelvollisuuslaki tuli voimaan vuonna 1921. Lukutaitoisten haapajärvisten täytyi tyytyä tietenkin muualla Suomessa tehtyihin sanomalehtiin vielä silloin, kun kotipaikkakunnalla ei tehty omaa paikallislehteä. Maakuntalehdet ja aluelehdet laativat...

Rauha

Rauha


Rauha

Istun terassillani riipputuolissa. Katos antaa armahtavan varjon polttavassa helteessä. Istun silmät kiinni kuunnellen vienoja tuulikelloja, jotka helisevät tuulessa. Hetkeksi tavoitan sen lapsuuteni huolettomuuden, joka oli silloin se tavallinen mielentila. On kesä, hyppelen maantieltä kotiini...

Hiljaiset kädet

Hiljaiset kädet


Hiljaiset kädet

Miten noista käsistä onkaan tulleet noin pienet ja hennot. Ne lepäävät peitteellä liikkumattomina, kuin sanoen, että kaikki on nyt tehty. Vuosikymmenten askareet, monenlaiset päivät ovat liukuneet ohitse ihan kuin huomaamattomasti. Usein olen katsellut vanhusten käsiä ennenkin ja miettinyt...