Blogit
Minun ystäväni on kuin villasukka…

Minun ystäväni on kuin villasukka…

Valentine’s Day. Suomalaisittain ystävänpäivä. Vaikka kansainvälisesti juuri tuolloin rakastavaiset muistavat toisiaan, Suomessa, nimensä mukaan, muistetaan myös ystäviä.
Ala-asteella laulettiin usein, kuinka ystäväni on kuin villasukka joka talvella lämmittää, ja kuinka ystävä on kuin niityn kukka joka saa hymyilemään.
Tänä vuonna olen tajunnut sen todella.

Lapsena menin perhepäivähoitoon lähelle kotia, noin kilometrin päähän. Siellä pihalla leikki vaaleahiuksinen tyttö, hoitajan lapsi. Jostain syystä – ehkä hieman pakostakin – meistä tuli hyviä ystäviä. Kerroimme toisillemme salaisuuksia, silloin tällöin hieman riitelimme, mutta riidat unohdettiin nopeasti.
Vaikka yläasteen jälkeen tiet erosivat, aina nähdessämme tuntuu kuin aikaa ei olisi kulunut juurikaan. Ja vaikka viestittelykin on harventunut, toiselle kerrotaan aina polttavat juorut – ja myös vähemmän polttavat. Kun ystävyyttä on kestänyt yli 14 vuotta, sen tietää – tai toivoo – kestävän vielä ainakin 14 vuotta lisää.

Joskus käy myös niin, että tulevan ystävän kanssa on ensin samassa liikuntaryhmässä yläasteella ja lopulta samalla luokalla lukiossa. Mutta silti tutustutaan vasta lukion viimeisenä vuonna. Tein suomalaiselle epätyypillisen päätöksen ruotsin kurssin alkaessa syksyllä, ja kysyin ne kohtalokkaat sanat.
”Saanko istua tähän?”
Ja siitä se sitten lähti. Ihminen, jonka nauru saa nauramaan entistä enemmän. Ihminen, jolle voi valittaa kun mikään ei onnistu eikä halua nousta kissan vierestä peiton alta. Ihminen, jonka kanssa jaettu katse kertoo kaiken.

Kuinka olisinkaan selvinnyt viimeisestä lukiovuodesta ilman ystävää jonka voin luottaa kertovan huomisen lukujärjestyksen, jonka voin luottaa piristävän huonoa päivää. Ilman ystävää, jolle voi sanoa suoraan ”Tykkään, kun sä oot mun ystävä”.
Ja mitä elämä olisikaan ilman whatsapp-ryhmää jossa on lisäkseni kolme ihanaa ihmistä, joille voi valittaa ja jakaa niitä syvällisiä ja vähemmän syvällisiä asioita. Kun voimme viestein puhua maahanmuuttopolitiikasta suoraa, kenenkään pelkäämättä että muut tuomitsevat. Voimme myös jakaa netistä löydetyt hauskat kuvat  – erityisesti ne kaikki kissakuvat.

Ja unohtamatta niitä tärkeimpiä ystäviä – myönnän olevani mammantyttö, maailman paras pikkusisko veljilleni ja isän ikuinen pikku prinsessa – perhettä, joka on valmis tukemaan ja iloitsemaan kanssani. Äiti on yksi parhaita ystäviäni, jolle valitetaan muista ystävistä kun he eivät vastaa viesteihin tai muuten vain tuntuu siltä, että äiti on ainoa joka ymmärtää.
Nuoremman isoveljeni kanssa ei tule koskaan tylsää – kun itkin elokuvateatterissa katsoessamme viimeistä Harry Potter -elokuvaa, hän päätti piristää sanomalla ”No eihän tää nyt niin huono oo!”. Vanhemmalle isoveljelleni voin soittaa ja sitten vertaillaan viikonlopun kohelluksia ja nauretaan.

Isälle soitan, kun tahdon kuulla hänen äänensä ja tietää, miten tämä ja tuo asia toimivat. Ja isä on se, joka aina muistaa muistuttaa siitä, kuinka pienenä Aliasta pelatessamme selitin sulakkeen olevan pakastimesta sulamaan otettu ruoka ja kuinka konduktööri on armeijassa korkea arvohenkilö, jopa kenraaliakin korkeampi.
Ihanaa, vaaleanpunaista ystävänpäivää jokaiselle!

Kirjoita kommentti

Lisää luettavaa

Itä-Pohjanmaata tehtiin Haapajärvellä

Itä-Pohjanmaata tehtiin Haapajärvellä


Itä-Pohjanmaata tehtiin Haapajärvellä

Lukutaito lisääntyi Suomessa sen jälkeen, kun oppivelvollisuuslaki tuli voimaan vuonna 1921. Lukutaitoisten haapajärvisten täytyi tyytyä tietenkin muualla Suomessa tehtyihin sanomalehtiin vielä silloin, kun kotipaikkakunnalla ei tehty omaa paikallislehteä. Maakuntalehdet ja aluelehdet laativat...

Rauha

Rauha


Rauha

Istun terassillani riipputuolissa. Katos antaa armahtavan varjon polttavassa helteessä. Istun silmät kiinni kuunnellen vienoja tuulikelloja, jotka helisevät tuulessa. Hetkeksi tavoitan sen lapsuuteni huolettomuuden, joka oli silloin se tavallinen mielentila. On kesä, hyppelen maantieltä kotiini...

Hiljaiset kädet

Hiljaiset kädet


Hiljaiset kädet

Miten noista käsistä onkaan tulleet noin pienet ja hennot. Ne lepäävät peitteellä liikkumattomina, kuin sanoen, että kaikki on nyt tehty. Vuosikymmenten askareet, monenlaiset päivät ovat liukuneet ohitse ihan kuin huomaamattomasti. Usein olen katsellut vanhusten käsiä ennenkin ja miettinyt...