Blogit
Elämän virta

Elämän virta

Tammikuisena pakkasaamuna maailma näyttäytyy kauniina. Huurteiset puut aamun sinisessä hämärässä, kultaiset sädekehät katulamppujen ympärillä, pakkaslumen hiomat timantit hangella ja aavistus alkavan päivän valosta taivaanrannassa. Pikkukoirani tepsuttelee innokkaana, pysähtyen välillä nuuskimaan toisten jättämiä viesteja lumesta. Oloni on seesteinen, kiitollinen taas uudesta päivästä. Aina ei ole kykyä nähdä kaikkea kaunista ja hyvää, mitä ympärillä on.

Tässä iässä jo muistaa ainakin aina välillä, että kaikesta joutuu joskus luopumaan. Usein muistan äitiäni, joka asui viimeiset kuukaudet perheessäni. Hän tiesi, että syöpä tulee viemään hänet pian. Hänen hauras, jo sairauden riuduttama olemuksensa keskittyneenä katsomaan pihalle alkukesän vihreyttä, kun luonto taas synnyttää uutta elämää. ”Kyllä on kaunista, mutta täältä vain pitää lähteä”, hän hiljaa sanoo. Usein on tuo hetki palautunut mieleeni, kipeänä, mutta samalla lohduttavanakin. Lohduttavana siksi, että äitini ehti valmistautua lähtöönsä, kipeänä siksi, että hän ehti surra kaikesta luopumista.

Mutta nyt, vuosia myöhemmin, kun perheeni on käynyt pieneksi, ymmärrän monia asioita, jotka eivät työelämän ja perheen pyörityksessä tulleet edes mieleeni. Usein sitä ajattelee vain sitä, mitä haluaisi ja mitä puutteita elämässä on. Onneksi joskus on niitä kirkkaita hetkiä, kun tajuaa, miten onnekas on ja mitä kaikkea on elämältä saanut.

Seuraavana päivänä aamulenkillä on aivan toinen tunnelma. Kultaista on vain hangessa koirien tekemät kultaukset. Kiukku nostaa päätään. Tuiskuttaa vasten kasvoja, eikä talven kauneus edes käy mielessä. Tämä on sitä elämän rikkautta, josta päivien ketju koostuu, ilo ja suru, yö ja päivä.
Haluan jakaa teille minua kovasti puhutelleen Pia Perkiön runon kirjasta Hiljaisuuden kosketus

Se tulee ajallaan,
alkaa huomaamatta,
hipaisee vain varhain jonakin aamuna,
koskettaa kuiskauksena josta ei voi olla varma,kuuliko sen
vai ajatusko vain jostain toi mieleen tuskin tavoitettavan muiston,
tuulen tuoksun yön sateen jälkeen.
Päivä päivältä se vahvistuu, tulee näkyväksi,
kietoo peruuttamattomuuteen lujasti, lempeästi, kiirehtimättä
-luopumisen väistämätön aika.
Minä kuljen syksyssäni,
yön ankaran sateen syvälle juurruttamien puiden alla,
ja mietin aikaa,
jonka olen saanut käyttööni, en omistukseeni.
Minä vain kuljen sen läpi
tai se kulkee minun lävitseni,
viivähtää minussa kuin kesä puiden oksissa
kunnes sulaudun ikuisuuteen
niinkuin kesä sulautuu syksyyn, päivä yöhön,
murhe kiitollisuuteen ja kaikki lopulta valon syliin.
Mutta luopuminen on elettävä ensin, vastattava,
mihin kiinnityn, mistä irtoan.
Mitä jää
kun tuuli käy ylitseni.

Kirjoita kommentti

Lisää luettavaa

Itä-Pohjanmaata tehtiin Haapajärvellä

Itä-Pohjanmaata tehtiin Haapajärvellä


Itä-Pohjanmaata tehtiin Haapajärvellä

Lukutaito lisääntyi Suomessa sen jälkeen, kun oppivelvollisuuslaki tuli voimaan vuonna 1921. Lukutaitoisten haapajärvisten täytyi tyytyä tietenkin muualla Suomessa tehtyihin sanomalehtiin vielä silloin, kun kotipaikkakunnalla ei tehty omaa paikallislehteä. Maakuntalehdet ja aluelehdet laativat...

Rauha

Rauha


Rauha

Istun terassillani riipputuolissa. Katos antaa armahtavan varjon polttavassa helteessä. Istun silmät kiinni kuunnellen vienoja tuulikelloja, jotka helisevät tuulessa. Hetkeksi tavoitan sen lapsuuteni huolettomuuden, joka oli silloin se tavallinen mielentila. On kesä, hyppelen maantieltä kotiini...

Hiljaiset kädet

Hiljaiset kädet


Hiljaiset kädet

Miten noista käsistä onkaan tulleet noin pienet ja hennot. Ne lepäävät peitteellä liikkumattomina, kuin sanoen, että kaikki on nyt tehty. Vuosikymmenten askareet, monenlaiset päivät ovat liukuneet ohitse ihan kuin huomaamattomasti. Usein olen katsellut vanhusten käsiä ennenkin ja miettinyt...